Niin.. alusta asti tiesimme, että kaikista vaikein tehtävä on meillä vielä edessä, kun ilta kääntyi yöksi ja Nuga ei tullut kotiin. Nala oli ihmeissään, mutta ei mitenkään erityisen hermostunut. Huomasin, että aamulla etsi enemmän Nugaa ja näytti todella surkealta. Tiistaina otin Nalan mukaan töihin, jotta ei joutuisi jäämään yksin. Tiedän, että olen ylivarovainen ja huolehtivainen koiranomistaja, mutta tein sen silti. Tunnen koirani, jos Nala olisi jäänyt yksin, olisi varmasti ottanut vielä pahemmin itseensä. Hän on meille perheenjäsen aivan yhtä paljon kuin Nugakin oli. Joten nyt oli hoidettava Nala kuntoon.
Tiistai-iltana hän itki, etsi ja itki. Oli hermostunut ja ihmetteli. Vinkui. Yritti leikkiä ja yritimme leikkiä monesti. Hän lähti mukaan, mutta vähän väliä tuli kysymään katseellaan "missä Nuga on?". Yritin kertoa, monet kerrat sanoin, että Nuga ei tule enää. En tiedä ymmärtääkö koira, mutta Nala meni nukkumaan. Aamulla hän makoili tavalliseen tapaansa olohuoneen lattialla. Suru paistoi koirasta. Nyt Nala viettää päivän mieheni työpaikalla, toivottavasti väsähtää sen verta, että jaksaa huomenna aloittaa päivisin yksin viettämisen.
En tiedä miten selittäisin hänelle, kun ei hän ymmärrä. Hän vain murehtii, etsii ja kaipaa. Miten epätietoisuus ja surutyö sujuvat sellaiselta, joka ei tiedä mitään? Yhtäkkiä lauman johtaja ei olekaan täällä. Nala ei ole vielä joutunut menettämään mitään. Eikä olemaan jatkuvasti yksin. Aina on ollut Nuga.
Nugaa kovasti kaipaamme, ikävä kaikkia niitä ääniä mitä iltaisin päästelit, kun Nala sinua kiusasi rupesit pitämään älämölöä ja vinkasit joka kerta kun Nala puri sinua, tulit siitä meille kertomaan. Ja kun et saanut ruokaa heti, muistan miten mökötit, huokailit ja raaputit kuppia. Illalla etsit pitkään unipaikkaa, raaputtelit mattoja kasoihin, näit unta pupujahdista ja haukuit unissasi pupujen perään. Ikävä sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti